|
Post by Sylvi Keloranta on Apr 7, 2023 14:29:51 GMT 2
"Reeta" knabstrupinhevostamma, 1-vuotias (s. 19.02.2023) om. Irina Luoto Omat sivut
|
|
|
Post by Sylvi Keloranta on Apr 7, 2023 14:36:45 GMT 2
07.04.2023 Tämä se on!
Irina istuskeli puutarhatuolissa rivitaloasuntonsa niin sanotulla takapihalla kännykkäänsä selaillen. Huhtikuinen aurinko lämmitti jo ihanasti, ja ensimmäiset leskenlehdet puskivat itsepintaisesti esiin näkösuojaksi rakennetun aidanpätkän alta. Aamukahvi oli vielä aivan liian kuumaa juotavaksi, se oli pitänyt jättää jäähtymään pöydän kulmalle. Iltapäivällä pitäisi lähteä tallille, iltatallihuki oli tällä kertaa valikoitunut Irinan huostaan. Eipä siinä, ei iltatalli Nuppulanharjussa ollut mikään hankala rasti. Hevoset asuivat ulkona ja ruokinta oli automatisoitua - lähinnä tallin teko oli paikkojen siivoamista, automaattien täyttöä ja hevosten liikutusta.
Irina laittoi puhelimen hetkeksi syrjään ja nosti hevoskarikatyyrein koristellun kahvikupin kaksin käsin huulilleen. Kuumaa neste oli vieläkin, mutta enää suu ei tuntunut kärventyvän sen poltteesta. Kahvin maku suussaan Irina nautiskeli auringon lämmöstä kasvoillaan ja polvensa koukistaen nosti paljaat varpaansa tuolille. Kännykkä etsiytyi käteen pöydältä, ja sirot sormet klikkasivat auki hevosmyyntisivuston. Irina oli jo pidemmän aikaa haaveillut uudesta omasta hevosesta. Entinen oma hevosystävä, maailman mahtavin puoliveritamma Hestia oli muutamia vuosia aikaisemmin mennyt ähkyyn. Hestia oli ollut Irinan paras ystävä teini-ikäisestä saakka, ja kirjavan tamman kanssa he olivat vuosien aikana kasvaneet tiiviisti yhteen. Hestian menetys oli ollut kova paikka, varsinkin kun pian sen jälkeen oli kuollut myös Irinan rakas isä ja kuukautta myöhemmin vielä Turun mummu. Oli ollut kuin todellinen kalman aalto olisi pyyhkäissyt yli - Irina ei muistellut aikaa mielellään. Pitkään Irina oli elänyt kuin sumussa, eikä hevosharrastuksenkaan jatkuminen ollut ollut itsestäänselvyys. Hestian jälkeen oli tuntunut melkein vääryydeltä ajatellakaan uuden hevosen hankkimista. Viimeisen vuoden aikana Irina oli enenevässä määrin alkanut kaivata oman hevosen tuomaa vapautta ja päätäntävaltaa. Muutamaa hevosta hän oli käynyt kokeilemassakin, mutta mikään niistä ei ollut tuntunut "omalta" - vaikkei Irina elävää olentoa halunnutkaan varsinaisesti omaisuudekseen kutsua.
Nyt nainen selaili myynti-ilmoituksia hajamielisesti, hörppien toisella kädellä jo sopivaksi jäähtynyttä, vaahterasiirapilla makeutettua kahviaan. Irinan huomion kiinnitti ilmoitus, jossa kaupiteltiin muutamaa varsaa Latviassa. Ilmoituksen kuvissa hyppeli kolme varsaa. Erityisesti ilmoituksen ensimmäinen kuva hauskan värisestä, pilkullisesta tammavarsasta kiinnitti Irinan huomion. Hän laski kahvikupin kädestään, näppäsi kuvan isommaksi ja luki sen alta varsan tarkemmat tiedot. "Knabstrup-tamma Tredje af Dzelzain. Varsakolmikon pikkutermiitti, vauhdikas viikari.." Irinan silmät juoksivat riviltä toiselle, hänen aivonsa olivat jo kovaa vauhtia punomassa jos jonkinlaisia suunnitelmia, vaikka ilmoituksen varsa oli ollut hänen tietoisuudessaan vasta kaksi minuuttia. Joskus sen vaan tietää, kun kolahtaa. Varsa oli paljon käsitelty ja toimiva, joskin luonteeltaan melkoisen eläväinen. Hintapyynti vaikutti kohtuulliselta, mutta.. Latviassa asti? Varsaa olisi ehdottomasti käytävä ainakin katsomassa ennen päätösten tekemistä.
--
Irina kurvasi pienen, sinisen autonsa tallin pihaan vakiopaikalle. Virrat pois, käsijarru ylös, vaihde silmään.. Irina halusi päästä mahdollisimman nopeasti puhumaan löydöstään jonkun kanssa. Pihaton nurkalla kivennäiskiveä liponut Kerttuli ihan hätkähti, kun Irina hilpaisi näkyviin kulman takaa ja tallin ovesta sisälle. Aksa näkyi olevan karsinassa harjaamassa tallille vastikään muuttanutta Titi-varsaa.
"Nyt mä oon sen löytänyt!" Irina hihkaisi Aksalle heilauttaen kätensä ilmaan. Onneksi Titi ei ollut säikymmästä päästä, Aksa ajatteli. "Jjoo, siis minkä? Ai! Sen uuden karkkipussin jota ei löydetty eilen mistään kaupasta?" Aksan silmät laajenivat voitonriemuisina. "Löysin mä senkin", Irina sanoi heiluttaen kädessään pientä hedelmätoffee-pussia ja jatkoi: "Mutta myös jotain vielä parempaa. Varsan!" "Häh, minkä varsan?" Aksan käsi pysähtyi kesken harjanvedon ja Titi kääntyi jo tuuppimaan, eikö emäntä muistanut häntä enää ollenkaan. "Kato!" Irina näppäili kännykkänsä suojakoodin auki ja läväytti auki myynti-ilmoituksen. "Toi knabivarsa. Tiiäthän että oon pitkään ettinyt hevosta eikä mikään oo oikein tuntunut oikeelta. No nyt, tämä se on! Oon jutellut jo myyjän kanssa, lähettävät mulle lisää kuvia ja videoita ja eiköhän se oo sit Latvian matkan aika."
Illalla nukkumaan mennessään Irinan pää oli pyörällä. Iltatallin ohessa hän oli sumplinut asioitaan, keskustellut varsan kasvattajien kanssa, vaihtanut ajatuksia puolin ja toisin, puhunut Sylvin kanssa ja maalaillut unelmia siitä, millaista elämä uuden oman hevosen kanssa voisikaan olla. Nyt oltiin siinä pisteessä, että kaupoista oli alustavasti sovittu ja ensi viikolla Irina matkustaisi Dzelzainin linnan talleille Tredje-varsaa tapaamaan. Voi apua, miten jännittävää! Uni ei taitaisi ihan hetkeen tulla. Irina hapuili vielä puhelimen käteensä lattialta ja avasi gallerian, jonne oli tallentanut kuvia tästä eläimestä, joka oli ensivilkaisusta lähtien tuntunut puhuttelevan hänen sieluaan. Uusimmassa kuvassa Tredjen kauniit silmät katselivat kameraan pitkien, valkoisten silmäripsien alta. Irinan sydämessä sykähti kun hän ajatteli, että viikon kuluttua hän olisi jo tavannut tämän Peppi Pitkätossun hevosta muistuttavan villikkovarsan. "Hyvää yötä, Tredje", Irina kuiskasi sulkiessaan silmässä.
|
|
|
Post by Sylvi Keloranta on Apr 8, 2023 20:54:49 GMT 2
08.04.2023 Ensitapaaminen, tai ehkä pikemminkin ensivilaus
Irina jäi seisomaan suu auki kivetylle pihalle mahtavan linnan edustalle. Takana keltainen, matkan aikana epäilyttäviä kolinoita pitänyt vanha linja-auto lähti matkustajineen huristelemaan takaisin Saulkrastia kohti. Irinan silmät ahmivat yksityiskohtia, kun hän tarkasteli Dzelzainin linnaa ja taustalla aukeavaa tallialuetta. Huh, mikä palatsi. Irinasta tuntui kuin hän olisi kutistunut aivan pieneksi ja edessä avautuva suuri linnakartano sisäpihoineen, torneineen ja puutarhoineen kätkisi hänet ikuisiksi ajoiksi sisuksiinsa, kun hän nyt astelisi niiden syövereihin. Mitenhän täältä löytäisi hevosta ensinkään? Tai vielä parempi kysymys: Miten tällaisessa paikassa kasvanutta, syntyessään varmaan aatelisarvon saanutta varsaa voitaisiin edes kuvitella myyvänsä Suomen perämetsiin pihattoponiksi?
Irinan ajatukset katkesivat, kun häntä kohti asteli harkituin askelin pitkä, laiha mies vanhanaikaisessa samettitakissa. "Iivari von Hoffren, näiden tallien omistaja", muukalainen esittäytyi ojentaen kalpean kätensä Irinalle. "Tulit ilmeisesti katsomaan Tredjeä?" Irina nielaisi. Jokin tuossa hahmossa oli vähän karmivaa. Kalmankalpea iho ja kylmä katse, johon ei ollut tarttunut hymynhäivääkään. Irina irvisti sisäisesti, kun huomasi miehen vilkaisevan avoimen halveksivasti hänen hieman nuhruista lippistään ja farkkuja, joille oli jo aamupalalla ehtinyt hienosti läikkyä kahvia. Ilmeisesti tämä oli "vähän" epäkorrekti asu tällaiseen ympäristöön. "Niin, j-joo. Irina Luoto. Suomesta", Irina tarttui ojennettuun käteen, jonka puristus oli yllättävän jämäkkä. "Suomesta. Sieltäpä hyvinkin.." Iivari mutisi ja loi vielä nopean silmäyksen Irinan ulkomuotoon. "No, mennäänpä katsomaan sitä varsaa."
Irina kipitti Iivarin perässä uskaltamatta sanoa mitään. Mies käveli uskomattoman rivakasti nyt, kun määränpää tuntui olevan mieluinen - talli. Irina ihasteli käytävän yksityiskohtia ja upeita, kiviseinäisiä karsinoita. Karsinat näyttivät näin päiväsaikaan olevan suureksi osaksi tyhjillään, muutama hevonen siellä täällä oli otettu sisään hoidettavaksi tai syömään. Joka paikassa oli jumalaisen siistiä. Irina rakasti järjestelyä. Kotonakin hän.. Äkkiä Iivari pysähtyi kuin seinään ja vilkaisi ulos ikkunasta. "Mitä hemm.." hän älähti ja lähti vielä entistäkin vetävämmin askelin harppomaan ulos tallipihalle. Irina kiiruhti perässä osaamatta tehdä muutakaan.
Irina ehti häthätää nähdä, kuinka pilkullinen varsa loikki tallipihan poikki vaaleahiuksisen tallipojan yrittäessä epätoivoisesti koikkelehtia narun päässä kivetyllä pihalla. Yksikin virheliike lisää ja poika olisi silmällään maassa, sen verran hallitsemattomalta tilanne näytti. "Friciiiis!" Iivari karjaisi lähtien vauhdilla kaksikon perään. Irina jäi jälleen kerran seisomaan monttu auki ja yritti prosessoida näkemäänsä. Siis, eikö tuo valkoista salamaa muistuttanut villiäinen ollut ollut se hänen varsansa? "Se oli tuo Fricis, kun piti vähän siistiä varsaa ennen ostajan tuloa niin eikö tuo karkuuttanut sen heti", hieman murtaen englantia puhuva nainen totesi rauhallisesti selkäni takaa kirjoittaen samalla kiivaasti jonkinlaiseen muistikirjaan. "Aijaa" Irina sanoi suomeksi avoimen pöllämystyneenä. "Niin, siis mä olen se ostaja." hän jatkoi ymmärtäen jo käyttää universaalimpaa kieltä.
Ainakin riittää kotona kerrottavaa, Irina ajatteli lähtiessään siihen suuntaan, jonne oli viimeksi nähnyt Tredjen, Fricis-tallipojan ja Iivarin rynnistävän.
|
|
|
Post by Sylvi Keloranta on Apr 9, 2023 19:42:15 GMT 2
09.04.2023 Suuri päivä Irinan sydän pamppaili rinnassa hänen seisoessaan tallin nurkalla, painoa jalalta toiselle vaihdellen. Päivä oli pilvinen, ja aurinkoisiin kevätsäihin tottuneena Irina oli pukenut päälleen yhden kerroksen liian vähän. Hän sulki kätensä puuskaan tuijottaen samalla tiiviisti pihatielle päin. Kaikki oli valmiina - harjakassi sisältöineen, kasvattajan suosittelemat rehut, nettikirppiksiltä haalitut loimet, puhdas karsina paria ensimmäistä yötä varten, ihana vaaleanpunainen pörröriimu naruineen. Tänään se nimittäin saapuisi, hänen uusi upea hevosensa. HÄNEN hevosensa! Ja sen olisi määrä körötellä pihaan ison heppa-auton kyydissä ihan näillä näppäimillä. Kuljetus Latviasta oli lähtenyt matkaan pari päivää sitten, ja tähän mennessä saapuneiden tilannekatsausten mukaan kaikki oli ilmeisesti sujunut ihan ok. Siis ilmeisesti, kuski ei ollut varsinaisesti mikään hölösuu. Lyhyistä viesteistä Irina oli kuitenkin päätellyt, että matka oli kaiketi edennyt hyvin ja hevonen oli edelleen kaikissa ruumiin ja sielun voimissa. Tai siis hevoSET, kyydissä oli hänen varsansa lisäksi kolme muuta hevosta, jotka olivat tulossa samalla kyydillä Suomeen ja tiputeltaisiin matkan varrella omiin osoitteisiinsa.
Irina ei ollut nukkunut pariin yöhön kunnolla, pienen pilkkuvarsan saapuminen jännitti häntä mielettömästi. Mitä jos Tredje kuitenkin rikkoisi itsensä kuljetuksessa? Mitä jos se ei sopeutuisikaan tallille? Tai ennen kaikkea, mitä jos hän ei osaisikaan kouluttaa varsaa lainkaan? Tuhat ja yksi ajatusta pyöri Irinan päässä villiä rinkiä, jossa loogisuudella ei ollut mitään jakoa. Olihan hänellä hyvä tukiverkosto, kokeneita ihmisiä ympärillä, varsaa ajatellen aivan mahtavat puitteet ja kokemusta jo omastakin takaa. Kyllä hän tähän pystyisi. Ehkä?
Sylvi ilmestyi hanskojaan puistellen kulman takaa. Hän oli ollut siivoamassa tarhaa ja ulkomuodosta päätellen samalla rapsutellut muutamaa hevosta - naisen metsänvihreä fleecepusero näytti absorboineen jokaikisen lähialueen karvan itseensä. "Jännittääkö jo?" Sylvi kysyi virnuillen, samalla kun yritti nyppiä hihojaan edes hieman siistimmiksi. "Älä ees kysy", Irina huokaisi pihatielle vilkuillen. "Mitä jos siellä on käynyt jotain kun ne ei oo vieläkään täällä?" "No tuskin, kyllä sulle ois ilmotettu. Hei, kuuntelehan nyt! Eikö toi kuulosta joltain isommalta autolta?" Sylvi höristi korviaan. Toden totta. Etäältä kuului epäilyttävästi kuorma-autolta kuulostavaa jyrinää, joka lähestyi kokoajan. "Voi apua.. Mitämäteenmitämäteen!!" Irina löi kädet poskilleen, silmät suurina kuin lautaset mutta kuitenkin hymy korvissa. "Meet ottamaan vastaan sun uuden hevosen!" Sylvi totesi hymyillen ja pukkasi Irinaa rohkaisevasti kyynärpäällään. Punaisin logoin koristettu vaalea hevosauto pysähtyi tallin pihalle sihahtaen, ja Irina lähti kävelemään sitä kohti kuin unessa. Tästä se alkaisi, elämä oman hevosen kanssa!
|
|