Post by Sylvi Keloranta on Mar 13, 2024 23:14:47 GMT 2
Osa 1:
Martta - maaliskuu 1907
Martta - maaliskuu 1907
(Kertojana Martta Leinonen, s. 1892, Nuppulanharjun tilan vanhin tytär)
Saunalta kuului kantautuvan hirveä huuto, kun avasin ulko-oven ja purevan kylmä pakkasilma iski vasten kasvoja. Kyllä sitä pakkasta vaan riitti näin maaliskuussakin, vaikka lämpimiä kevätpäiviäkin oli jo ollut. Vilkaisin syrjäkarein saunan suuntaan, kun käännyin sulkemaan porstuan oven jäljessäni. Kylän luotettu lapsenpäästäjä, Koivulan vanha Iita-muori se siellä autteli uutta elämää maailmaan. Viimeisillään raskaana oleva Eeva-äiti oli valitellut oloaan eilisestä saakka, ja viimein tänään puolenpäivän aikoihin oli Iita pitänyt hakea rekipelillä jään poikki Reimasjärven vastarannalta. Onni oli, että jäät olivat tänä talvena hyvät ja meidän vanha Tähti jaksoi vielä vetää reippaasti – jos kevätpuolella järven olisi joutunut kiertämään tai kesällä aaltojen läpi soutamaan, olisi avun tulo kestänyt monta tiimaa kauemmin. Painoin pääni ja kiirehdin pihan poikki navetan suuntaan, kun uusi huuto kuului halkovan ilmaa. Ei siellä minua tarvittaisi. Iltalypsyä hoitamaan oli Iita minut patistanut, kun olin varovasti käynyt saunalla oven raosta tiedustelemassa, voisinko auttaa jotenkin. Hyinen ilmanala kipristeli poskia ja sai hengityksen huuruamaan. Olisi edes isä ja veljet olleet kotona, mutta ei. Johonkin tukkisavottaan ne olivat lähteneet jo monta päivää sitten, ja tukkikämpällä vierähtäisi vielä tämänkin jälkeen ainakin viikko – niin ainakin isä oli arvellut. Pikkusisarukset olin sentään saanut nukutettua tuvan sivustavedettävään jo hyvissä ajoin, niin ei ainakaan niiden perään tarvinnut olla katsomassa.
Navetan ovi aukesi vähän vaivalloisesti ja nytkähtäen, huomispäivänä pitäisi hakata kynnyksen eteen kertynyttä jäätä vähemmäksi. Lämmin navettailma lehahti vastaan, kun vanhan myrskylyhdyn valossa pujahdin sisälle matalaan rakennukseen. Ei meillä lehmiä ollut kuin kaksi, Pruuni ja vasta keväämmällä ensimmäistä kertaa poikiva Ruusu-hieho, sekä tietysti Pruunin vasta pari viikkoa sitten syntynyt ruskea sonnivasikka. Nappasin lypsyjakkaran ovensuusta ja hiljaa puhellen asetin sen Pruunin viereen. Lyhdyn jätin toiselle jakkaralle, ei sitä arvannut heinien sekaan laskea ettei olisi kohta tulessa koko rakennus. Mitenkähän se äiti siellä pärjää, mietin nojatessani otsaani Pruunin kylkeen.
Maito sihahteli rytmikkäästi astian reunaan vielä muutaman kerran, kun lopettelin lypsyä. Vein pienen maitotonkan ovensuuhun ja palasin eläinten luo. Kummalta tuntui, kun ei navetassa liikehtinyt kuin yksi hevonen tavallisen kahden sijaan. Ruskon olivat isä ja veljet ottaneet savotoille mukaan, ja jättäneet vanhan Tähden meille avuksi ja turvaksi. Vaaleanruskea tamma hörähti pilttuussaan, kun kävin taputtamassa sitä. Hoikaksi oli Tähtikin talven aikana käynyt, vaan eipä niin laihaksi kuin Tervasen torpan surkea ruuna. Ihan suretti joka kerta, kun kirkonmäellä näki sen apeat silmät ja terävinä törröttävät lonkkaluut ja sen, mitenkä Tervasen isäntä huonokuntoista eläintä usutti vauhtiin kirkkomatkoilla. No, eipä auttanut kuin odottaa kesää ja laidunmaita. Aika kitkastellen piti meilläkin heiniä syöttää, että ne vielä pari kuunkiertoa riittäisivät. Kipusin pudottamaan parvelta muutaman sylyksellisen heinää, ja Tähdelle kaadoin lisäksi pienen kuupallisen tuoksuvia kauranjyviä. Lehmille kaivoin laarista vähän nauriita ja perunoita, ja vasikalle kävin juottamassa vastalypsettyä maitoa. Vettäkin eläimet tarvitsisivat, vielä olisi pakko kipaista kaivolle ja hoitaa se pois päiväjärjestyksestä, ennen kuin pääsisi takaisin tuvan lämpöön.
Huuto oli saunalla jo hyvän aikaa sitten herennyt, kun viimein pönkkäsin navetan oven kiinni ja lyhty toisessa, maitotonkka toisessa kädessä juosta hilpaisin pihan poikki pienelle mökillemme. Tuvan ikkunasta näkyi loistavan himmeä kynttilänvalo eikä saunalla vaikuttanut olevan enää ketään. Valmiita siellä varmaan jo oltiin, mietin noustessani pari rappua ovelle. Iita-muori jäisi varmaan yöksi ovensuupenkille nukkumaan, eipä se enää tähän aikaan ja tällä pakkasella lähtisi järvenselkää ylittämään.
Äiti istuikin tuvan leveämmän sivustavedettävän reunalla pieni nyytti sylissään, kun astuin porstuasta tuvan puolelle. Iita keitteli lieden ääressä jotakin keitosta ja pikkusisarukset näkyivät istuvan silmät sikkaralla vuoteensa reunalla, hiljaa katsellen mitä tuvassa tapahtui. ”Tules Martta sinäkin katsomaan pikku-Annia”, äiti kehotti luoden katseensa minuun. Hymyillen istuin äidin ja pikkusiskon vierelle, hyvinpä oli taidettu tästäkin urakasta selvitä.